Mulla on unelma!

Varoitus! Tämä postaus sisältää mun tämän hetken kuulmiset, sekä pienen elämäkertani. Postaus on siis piiiiiiitkä.

Oon tällä hetkellä superonnellinen! Vaikka mun elämä ei oo ollu missään vaiheessa kauheen syvältä, ja oon välillä nauttinutkin arjesta ihan satasella, oon ollut vähän hukassa. Ehkä jotkut läheiset ihmiset ovatkin aistinut pienen, tai vähän suuremman ahdistuksen pilkahtelevan välillä pintaan. Käsittämättömiä itkun purskahduksia aivan syyttä, tulevaisuuden miettimisen välttelyä ja vaihtelevaa panosta keskeneräisiin tehtäviin on ollut havaittavissa aika tavalla. Ja kyllä, olen vieläkin nainen. Mulla on vieläkin lupa hämmentää vaihtamalla mielialaani vähintään yhtä nopeaan tahtiin kun mother nature on nyt lähiaikoina tehnyt. Mutta mikä on muuttunut? Mulla on unelma!

12.3.-14
"Miksei mulla oo unelmia.. Ei mitään, mitä tavoitella tai mitään, minkä onnistumisesta iloita."

Kyllä, Saara-Maija kohta 20v kirjoittaa päiväkirjaa. Ja se on täynnä ajatuksia, jotka mun mielestä kiteytyy juurikin noihin sanoihin. Oon miettinyt, kuinka siistiä on, että jotkut ovat aina tienneet haluavansa tulla lääkäriksi / Päästä oikikseen / Lähteä maailmalle / Olla huippu-urheilija / Löytää elämänkumppanin, jolla on ruseat silmät ja timmi kroppa / Saada kaksi lasta / Olla laulaja. Ne tekee aivan helvetisti duunia sen eteen, että ehkä saavuttavat joskus unelmansa, ehkä eivät. Mutta matkan aikana käteen jää kuitenkin pettymyksen lisäksi paljon hienoja kokemuksia. Ja jos unelma toteutuu, on ylpeys ja riemu voittamaton.

Mä löysin mun unelman aika kaukaa. Kaikki, mitä oon tehnyt, on kuitenkin vaikuttanut muhun ja sen takia en kadu mitään. Itseasiassa tää on aika selkee reitti mulle itselle, vaikka joku ajattelee että nyt on menty vaikeimman kautta.

Yläasteen jälkeen en tiennyt yhtään mitä halusin. Silloin en ollut edes hirveän liikuntafriikki, perus liikkuvainen nuori, mutta jotenkin (?) päädyin vain opiskelemaan Vierumäelle Suomen Urheiluopistoon. :D Kyllä, mä hain sinne "läpällä", vaikka se on paikka jonne porukka hakee viidettä kertaa ja joka kerta itkevät, kun eivät pääse sisään. Noin 6% pääsi sisään, ja minä olin yksi onnellinen, jolle kutsu postilaatikkoon kolahti. En siis missään nimessä mollaa koulutusta tai mitään vastaavaa, mutta mulla ei vaan ollut unelmaa niin hain jonnekin, missä voisi olla hauskaa. Ja hauskaa, sekä hyödyllistä siellä olikin.

Liikuntaneuvojan tutkinnosta on ollut mulle paljon hyötyä. Sen lisäksi, että olen montaa kokemusta sekä ystävää rikkaampi, olen saanut liikunta-alan töitä: ohjaan nykyään ryhmäliikuntaa. Ryhmäliikunta tulee todennäköisesti pysymään aina osana minua ja arkeani jossain muodossa, lisäduunina tai harrastuksena.

Pitkän työssäoppimisen tein yläasteella liikunnan- ja terveystiedon parissa. Siihen väliin sattui just yks liikunnanopettaja jäämään pariksi viikoksi isyyslomalle, joten meikä pääs sitten ottamaan vähän enemmän vastuuta ja ansaitsemaan pikkasen taskurahaa. Sen jälkeen oon säännöllisen epäsäännöllisesti päätynyt yläasteelle opettamaan tunnin, päivän tai viikon aineita liikunnasta historiaan asti. Yläasteella työskentelemisestä sanotaan usein, että sinne joko kuuluu tai sitten ei. Mä olen eri mieltä. Mun mielestä se on tosi kivaa, toki vaihtelevaa. Oppilaat osaa olla välillä ärsyttäviä, mutta jos tilanne pysyy hallinnassa niin usein kaikilla on tosi kivaakin, vaikka tarviiko koulussa edes kivaa ihan aina ollakaan...?

Sijaisuudet sai mut ajattelemaan tosissani koulumaailmaa työympäristönä. Mä en ihan syttynyt sataprosenttsesti idealle, mutta hain luokanopettajaksi. Oon kuitenkin tykännyt häärätä nuorempienkin lasten kanssa liikuntakerhon muodossa. Pääsykokeiden ensimmäiseen vaiheeseen pääsi kaikki, ja luettavaa materiaalia oli aivan liian monta sivua. Ei oikein napannut lukeminen, koska en kokenut edes haluavani opiskelemaan täysillä.

Pääsykokeet olivat ja menivät. Menin sinne, vastasin jokaiseen kysymykseen, vaikka en tiennyt vastauksia ja vääristä tuli miinuspisteitä. Olin vähän vaklaamassa vaan, ens vuonna sitten pänttään ja otan tosissani.

Pääsykokeiden jälkeen sain ensimmäisen alakoulun sijaisuuden, kaksi päivää. Nuo kaksi päivää mulla oli aivan järkyttävän hyvä olo. Väsynyt, mutta onnellinen. Mulle tuli varmempi fiilis kuin ikinä elämässäni: "tänne mä kuulun". Haluun opettajaksi. Luokanopettajaksi. Opeksi ala-asteelle. Haluun nähdä lisää niitä lapsia, jotka eivät tajua, miten saadaan kaksi, kun neljä jaetaa kahdella. Haluan nähdä, kun näiden lasten silmät tuikkivat kuin tähtitaivas, kun he piirtelevät palloja ja tajuavat, että kyllä se näin vaan on! Haluan toteuttaa liikuntaa liikuntatunneilla, paikkailla pieniä naarmuaja laastarilla, joka lasten mielestä parantaa kaiken. Haluan opettaa lapsia oppimaan, opettamaan, kehumaan ja ottamaan kehuja vastaan, kantamaan vastuuta, iloimaan yhdessä, jakamaan, tekemään yhteystyötä, toimimaan pulmatilanteissa, pyytämään anteeksi, antamaan anteeksi, hyväksmään erilaisuuden, olemaan esillä, toimimaan erilaisissa tilanteissa, elämään....

Mun kahden päivän kohokohta oli ehdottomasti yksi kymmenminuttinen, joka jäi yli oppilaskunnan järjestämästä talent-kilpailusta. Viides- ja kuudesluokkalaiset olivat käyneet "bimassa" juuri läpi murrosiäin muutokset ja seuraavaksi oli luvassa ihmissuhteet. Kaverisuhteet, perhesuhteet ja serustelusuhteet. Koska mitään järkevää ei ehditty enään tekemään, ajattelin pistää "leikin" pyörimään. Tarkoituksena oli kuitenkin sivuuttaa aihetta "millainen on hyvä kaveri?". Aloitin itse kertomalla eturivin tytölle yhden kohteliaisuuden. Sen jälkeen hänen tuli kertoa kohteliaisuus takanaan istuvalle, joka taas jatkoi kierrosta niin, että jokainen pääsi/joutui kehumaan ja ottamaan kehun vastaan. Sama mentiin sitten toisinpäin, kehuttu pääsi kehumaan kehujaansa :D Ja voi herranjestas kun 11-12 -vuotiaille oli vaikeeta kehua kaveria, kenen kanssa on ollut samalla luokalla koko ala-asteen!! Ja olla kehuttavana myös. Ei se oo helppoa aikuisillekaan, mutta edes tollasen leikin muodossa. Suloista, huvittavaa ja vähän huolestuttavaa.. :D "Sulla on kiva kynä". Jaa'a... :D Kyllä sieltä saatiin hyviäkin vastauksia: "Sä oot reilu kaveri", "sä oot hauska", "sä oot sellanen, että kun sun pitää tehä jotain, niin voi luottaa että sä oikeesti sitten teetkin sen"... Vielä kellojen soidessa jäätiin hetkeksi pohdiskelemaan kehumista. Oppilaat olivat sitä mieltä, että kehuminen oli aika hankalaa, mutta kehujen saaminen tuntui kivalta. Kehumista ei kuitenkaan tule harrastettua, koska kaverit kuulemma jo tietää, että niistä tykätään. Ja onhan se totta, on suuri kehu saada olla jollekin ystävä. Välillä voi silti piristää ihmisiä sanomalla ääneen, kuinka mukavia he ovat! :)


Tänään sain tietää, etten päässyt pääsykokeiden toiseen vaiheeseen. En ole yhtään yllättynyt taikka pettynyt. Olen iloinen. Onnellinen. Mulla on unelma.

Ainakin vuosi eteenpäin menee siis samalla tavalla sähläten kuin edellinenkin. Ryhmäliikuntaa, lastenliikuntaa ja sijaisuuksia. Yhden asian lupaan kuitenkin muuttaa. Lupaan nauttia. Mä rakastan näitä juttuja, mitä tällä hetkellä teen. Mun sisällä on vaan ollut jatkuvasti suuri ahdistus, koska oon tiennyt, etten voi ikuisesti jatkaa näin, vaikka tällä hetkellä tulen taloudellisesti toimeen, voimat riittää ja pidän tästä kaikesta. Joku päivä musta tulee vielä opettaja. Ja jos ei, niin sitten olen muuttanut mieltäni ja keksinyt itselleni uuden unelman. Tai hetken aikaa hukassa, ennen kuin löydän taas paikkani. :)